Äly, väläys ja viipottaja

Aika kuluu kuin siivillä eikä ajan puutetta helpottanu yhtään vuoropäällikkövalmennus. Työt, lenkit, koulutehtävät vaativat oman aikansa ja koneella istumiseen jäi aikaa sitten paljon vähemmän eli senkin takia on blogin päivitys olla ihan taka-alalla ajatuksissa.

Pepin kanssa meni hirvittävän hienosti pitkään Kiteeltä tulon jälkeen ja pääsinkin käymään kolmen koiran kanssa pitkiä lenkkejä ilman kummempia voimain ponnistuksia. Sitten käytiin koirapuistossa, josta mielessä on vain Pepin hermojen meneminen, jolloin rupes haukkumaan kaikille ja kaikelle liikkuvalle. Sen jälkeen onkin lenkit ollu taas sieltä ja syvältä. Heti tuon jälkeen otin salaisen aseen käyttöön (lihapullat). Pepin keskittyminen ja kuunteleminen lenkeillä parani, mutta sit rupes nuo kaks muuta ottamaan mallia Pepistä ja rähistä ohikulkeville koirille. Nyt käydään sitten lenkeillä taas erikseen. Mikä sai taas mieleen vaikeita ajatuksia.

Yksin ollessa Pepillä ja Vilillä meinas mennä yheksi villihtemiseksi ja tästä johtuen asunto oli sitten ihan sekaisin ja mahdollisesti myös sohvaa, seinää ja mattoa syöty. Kokeiltiin erottamista, jolloin Peppi rupes reagoimaan siihen mylläämällä meidän sängyn (jota teki aikasemminkin yksin ollessa). Joku päivä kyllästyin aivan täysin ja etin tuttavan, jolla oli metallihäkki. Saatiin heiltä häkki lainaan ja kasattuani sen ei menny kuin 5min, kun Vili siellä jo köllötteli. Seuraavana iltana siellä köllöteltiin jo kolmistaan, vaikka häkki on tarkoitettu vain yhelle koiralle.

Tällä hetkellä Vili ja Peppi viettävät aikaa häkissä meidän poissaollessa ja tämä on ainakin omaa ahdistusta kotiin tulosta lieventäny. Varmaan vaikuttaa myös koiriin, kun ties mikä sekasotku aina oottaa ja aina sai aloittaa siivoamisella.

Nyt kun saapi koirat taas lenkitellä kahdessa eri osassa niin aika alkaa olla taas kortilla. En tälläistä haluaisi, mutta näin on nähtävästi paremmin miulle ja koirille. Jätkät osaavat niin nätisti kaksistaan kulkea eikä ongelmia toisten koirien kanssa ole. Pepin kanssa opetellaan nätisti sivulla kulkemista ja välillä päästään ihan kivasti pitkän matkaa eteenpäin… Heti kun tulee ihmisiä vastaan tai kulkee vilkkaammin autoja niin Peppi alkaa intoilla. Sitten mennään askel tai kaksi eteenpäin ja pysähdytään rauhoittumaan. Pikkuhiljaa alkaa oppi mennä perille nätisti kulkemisessa.

Haukkumisesta ei tosin olla päästy eroon enkä tiedä päästäänkö etes. Vieraat ihmiset vaan pelottaa Peppiä ja heille täytyy haukkua, tuhista ja pörhistellä. Lihapullien kanssa mennään ihan ok ohi, vaikkakin välillä keritään myös silloin haukahtaa. Häiriötöntä ympäristöä harjoittelua varten tässä meidän asuinpaikassa on hankala saada. Aina on joku naapuri liikenteessä tai joku muu ohikulkija. Siksipä mietityttääkin, että onko Peppi kaupunkikoira ollenkaan vai oisiko rauhallisemmalla asuinalueella helpompi olla…

Meidän kahdestaan lenkkeilessä Peppi on aivan onnessaan ja on selvästi paljon rauhallisempi sekä kuuntelevaisempi kuin isommalla porukalla lenkkeilessä. Miekin jopa nautin neidin kanssa kaksistaan lenkkeilystä. Kierretään yleensä lenkki niin, että Peppi pääsee osan matkasta kulkemaan vapaana ja voi sitä riemua, kun pääsee juoksemaan vapaana. Kovasti haluaa miellyttää ja korvatkin ovat aina mukana, vaikka hihnassa ei olisikaan. On oppivainen koira ja halukkuutta puuhata vaikka mitä sekä opetella uutta. Uuden oppimisessa on vain vähän liian innokas näyttämään kaikki opittu eikä malta oikein seurata namikättä uuden liikkeen oppimiseen. Turhautuu, kun ei vanhoilla tempuilla saakkaa namia ja silloin onkin hyvä vähän aikaa vaan odotella ennen uudelleen koettamista. Peppi varmasti tykkäisi oppia ja tehdä kaikkea tokoiluun tai agilityyn liittyvää, mutta hermoja ei varmaankaan kisaamiseen asti olisi. Katellaan mitähän kaikkee kivaa me tässä kesän aikana opetellaan Pepin kanssa.

….Pietulla ja Vilillä näyttävät olevan joka lenkki kauhun hetkiä, kun täällä on nykyisin niin paljon sohjoa, vettä ja vielä kun sataa räntää taivaan täydeltä niskaan niin lenkkeily on yhtä kauhua. Pietu on sellainen nirppis rapakoiden, lätäköiden ja märän maan suhteen ettei tekis pissiäkään, jos tassut sattuu kastumaan. Ei tule nurmikollekkaan, jos se nurmikko on märkä. Vilillä alkaa olee samoja oireita. Tehdään äkkipysähdyksiä, jos jalka uppoaakin liian syvälle hankeen ja sattuu olemaan vettä. Sohjossa ei voi kävellä, kun kastuu tassut…. Ja meillähän sitä sohjoa on (melkein nilkkaan asti). Me tyttelit tarvotaan vaan sohjossa eikä pahemmin huomata kastumista, saatikka että se häirihtis yhtään.

Meidän elämä on kyllä helpottunut huomattavasti Pepin juoksujen jälkeen. Pelkäsin, että Peppi palaa takas vanhoihin tapoihin täällä, kun meillä ei ole mitenkään säännöllistä tämä elämä. Mutta ei mitään takapakkia ole tullut ja tuntuu, että Peppi on enemmän hallinnassa nyt kuin mitä ikinä on ennen ollut. Itekin kyllä olen paljon rauhallisempi eikä mikään tunnu hetkauttavan/ suututtavan minnuu enää. Fengsuit kohillaan vissiin.

Kerran aamulenkillä taluttelin kolmea hyvin käyttäytyvää koiraa ja mietin, että tässä on se miun lauma… Pietukin on jo yli neljä vuotias ja kun toiset samanmoiset vuodet menee niin on jo vanhus. Aika menee ihan liian nopeeta. Ehkä ajattelin jo liian pitkälle, mutta haluisin pitää tämän “lauman” niin pitkään kuin mahollista. Jokaisella noista on tietty paikka sydämessä ja Pietulla taitaa olla aina jollain tapaa etusijalla. Onhan se miun ensimmäinen oma koira. Pietu jo heti miulle tullessa autto pääsemään yli erosta ja antoi paljon muuta puuhaa ja ajateltavaa kuin entinen mieheni. Pietulla oli siis jo heti joku tarkoitus miun elämässä. Noitten muitten tuhistajien tarkoitusta en kyllä vielä tarkalleen tiedä….. Peppi varmaan opettaa miulle pitkää pinnaa ja haasteellisen koiran kasvatusta. Vili “the vinkuja” taas on sulattanu miut ihan täysin. Se on niin itsenäinen välillä ja eikä kuuntele samalla tavalla kuin nuo colliet. Vilillä ei ole sitä miellyttämisen halua niin paljoa, mutta läheisyyden kaipuuta sitäkin enemmän.

Tämä meijän kolmikko osaa yllättävän hyvin olla jo kotosalla keskenään. Vilillä on nyt missio, mutta empä uskonutkaan tuon maton kovin pitkään meillä kestävän. Kyseessä on siis miun vanhempien entinen matto, siellä kuteiden välissä on paperinarua. Tämä paperi naru on nytten parin vuoden aikana noussut rypylle maton päälle ja Vili niitä yksin ollessa aina nyhtää irti. Muutama reikä siinä nyt alkaa olla, mutta vielä sitä kehtaa kuitenkin pitää lattialla.

Blogiin ei ole aina mitään kirjoitettavaa, kun meillä menee hienosti Pepin kanssa eikä oo enää oikein mitään valitettavaa. Vilin pienet tempaukset nyt kuuluu nuoren koiran kasvuun ja kehitykseen. Kaikkihan nuo on touhunnu, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Millanin Koirakuiskaaja-kirja on kyllä antanu ajateltavaa ja ymmärrystä koirien käytöksessä, mikä on varmasti myös omalta osalta auttanu Pepin ymmärryksessä ja auttanu oppimaan käsittelemään koiraa oikein. Edelleen on kirja kesken eikä miusta varmasti tule sellaista, joka ymmärtäs jokaista koiraa kirjan lukemisen jälkeen. Ymmärrän vaan ehkä paremmin tuota meidän Peppi tyttöstä. Nyt siitä alkaa nähdä miten hieno neiti se oikeesti on eikä oo enää sellainen sählä, mikä on ennen ollu. Edelleen kyllä pelkää kaikkee nopeaa ja vierasta toimintaa, mutta niihin opetellaan olemaan reagoimatta. Miehen kanssa naurettiin yks ilta Pepin puuhille ja huomattiin siinä samalla, että Peppin toinen kutsumanimi taitaa olla torvi! Sen verran iloisesti tuli luokse, kun sanoi vaan torvi…. :D

Olen tainnut viettää blogin osalta vähän hiljaiseloa, mutta eipä ole oikein mitään valittamista enää. Kotona asiat sujuvat paremmin koirien kanssa, johon olen todella tyytyväinen. Kotiasiat ovat siis mallillaan, mutta työasiat ovat sitten ihan eri juttu. Mutta vaikka työasiat ovat vielä vähän vaiheessa ja kiristävät vielä usein hermoa niin en anna sen kotona häiritä. Olen tällä hetkellä vuoropäällikkökoulutuksessa, mikä antaa aihetta miettiä omaa käytöstä ja toimimista töissä. Millanin kirja Koirakuiskaaja taas luo paljon ajatuksia kotona käyttäytymiseen ja tilanteiden hallintaan. Kehityn siis ihmisenä kummasti. Tai toivottavasti kehityn.

Pepin kanssa ei ole tullut takapakkia oikeastaan ollenkaan vieläkään. Tai noh, yks iltalenkki piti rähähtää parille koiralle, jotka kulkivat toisella puolen tietä. Yllättävän nopeasti Peppi kuitenkin rauhoittui ja sain sen kontaktiin. Siinä me sitten seisoskeltiin ja katseltiin toisiamme silmiin ja syötiin makupalaa siihen asti, että Peppi oli rauhoittunut täysin. Yks aamulenkki kans räjähdettiin kunnolla vanhalle beaglelle eikä kuunnellu ollenkaan. Silloin oli vanha Peppi kyseessä eikä korvista ollut silloin tietoakaan. Sain vatvoa tuota räjähdystä työpäiväni ajan ja iltalenkillä oltiin sitten uudella energialla liikkeellä eikä mitään ongelmaa ollu.

Ollaan ruvettu pitempiä aamulenkkejä tai muita lenkkejä tekemään ja matkalla tulee aina eteen jänniä asioita. Ollaan kävelty usein kaupan pihan poikki, mikä ei enää jännitä niin paljoo Peppiä. Myöskään liikennevalojen piipitys tai alikulkusillan ali kävely (vaikka mopo tulis matkalla vastaan hirveellä pärinällä) ei ole enää jännittänyt niin paljon kuin aikaisemmin. Vaikka me ei päästä niin usein koirapuistoon, kun Peppi pääsi Kiteellä ollessa niin ei käytös ole pahentunut. On edelleen rauhallinen, vaikka en enää syötä serene-umia. Olen yrittänyt löytää paikkoja koirille, joissa saisivat purkaa sitä energiaa vapaana, vaikka eivät pääsekkään koirapuistoon juoksemaan. Meillä vaan menee niin ristiin nämä työvuorot miehen työvuorojen kanssa eikä itellä ole käytössä autoa päivisin, jolloin miulla ois aikaa käydä puistoilemassa. Kesällä täällä on hyviä juoksutuspaikkoja, mutta talvella ne on hiihtolatujen varrella ja mie en oikein tykkää mennä kävelemään hiihtoladulle koirien kanssa. Onneks olen löytäny muutamia isoja “peltoja”, joissa ei oo mitään polkuja. Heittelen sitten lumipalloja tai nameja tai muita, jotta koirat juoksevat upottavassa lumihangessa ja väsähtävät.

Peppi on kehittynyt huomattavasti ohituksissa. Koirille vielä äristään, mutta tien toisella puolella olevat koirat pääasiassa mennään nätisti ohi, vaikka ne huomattaiskin. Annan Pepin yleensä huomata koiran ja sitten harhautan ja kutsun nimeltä. Saan tällöin katsekontaktin (yleensä toimii näin) ja palkkaan hyvästä käytöksestä. Taas annan Pepin katsoa koiraa ja kutsun nimeltä ja palkkaan. Aika usein Pepillä on niskakarvat pystyssä huomatessa koiran, mutta haukahdusta ei kuulu kun kerkiän vain blogata tunnevyöryn ennen räjähdystä. Ihmisiä ohittaessa Peppi on jo kekkassu, että aina kun ihminen tulee vastaan niin kuhan kiinnittää huomion minuun niin saa palkkaa. Aika usein Peppi hakeekin itse kontaktia ihmisen tullessa vastaan. Vieläkin meinaa reagoida  yllätyksellisiin asioihin haukahduksilla (kuten äänekkäisiin ja vilkasliikkeisiin lapsiin tai ihmisiin, jotka tulevat rappukäytävästä, talojen takaa tai penkkojen takaa eteen).

Tää nykyinen Peppi on selvästi parempi Peppi kuin aikaisempi Peppi. Tämän kanssa on helpompi elää ja olla, eikä meillä oo sitä taistelua meneillään mitä oli. Eikä Peppi oo enää oikein innostunut tai kiihdyttänyt sisälläkään itteään sillä tavalla kuin ennen. Miunkaan ei ole tarvinnut tähän asiaan puuttua ollenkaan.

Peppi on nykyisin rauhallinen. What?! Peppi ja rauhallisuus eivät oo ikinä sopineet samaan lauseeseen tai ainakaan niin, että rauhallisuus = Peppi. Mutta nyt tuli tämäkin ihme nähtyä. Muutoksen on huomannu niin mies, miehen lapset, miun vanhemmat ja pikku sisko kuin allekirjoittanutkin. Tää on ihanaa!

Lenkittelen kolme kerrallaan ja vaikka vieläkin vähän haukahdellaan vastaantulijoille niin yleensä kiellosta asettuu. Korvatkin neidillä on tullu takaisin, jotta pystyn hakemaan kontaktia ennen ja myöskin jälkeen pienen haukahduksen. Ennen juoksuja piti kontakti saada jo ennen kuin mitään reagointia tapahtuu, kun sen jälkeen ei kuultu ei nähty ei uskottu mitään. Nyt vois sanoa, että se on vuf ja sitten on Pepin katse jo kääntynyt minuun. Muutkaan koirat eivät lähde tähän haukkumiseen enää mukaan. Aikasemmin, kun Peppi aloitti niin helposti siihen Pietu ja Vilikin rupes sitten kuorossa haukkumaan. Nyt muut ei korviaansa lotkauta, mikä helpottaa taas minnuu. Voihan se olla, että mie tarvitsin sen hermoloman ja nyt osaan eri tavalla suhtautua tuohon neitiin. Nyt olen vain tyytyväinen tuohon parannukseen ja katse on tulevaisuudessa ja uskon jopa siihen, että meillä nämä ohituksetkin alkavat joskus luonnistua. Olen siis kääntänyt kelkkani ihan täysin Pepin suhteen.

Asiaan on varmasti vaikuttanu paljon Ippa koirulin opit Kiteellä. Ippahan ei siedä samaa, mitä meillä sai puuhailla ja siitä Ippa oli näyttäny myös mielipiteensä Pepille. Tää teki varmasti hyvää Pepille. Nykyisin Peppi osaa olla jo nätisti kotosallakin eikä tarvii enää makkarissa yksikseen olla, silloin kun ei olla kotosalla. Meillähän on koirien nukkumapaikkatkin muutettu kokonaan pois makkarista, mikä on varmaan omalta osalta myös auttanu asiaa et osaavat rahoittua itekseen pedeilleen myös silloin kun ei olla kotona. Vili se meinaa kekkasta kaikkee kivaa silloin, kun ei olla kotona mut pari tuntia pystyvät ihan nätisti kolmistaankin olemaan. Kahdeksan tuntia alkaa olla jo liian pitkä aika Vilille pidättämisen kanssa ja tällöin saattaakin yhdet pissit olla lattialla ja muuta kivaa olla keksitty myös.

Olen lukenut Cesar Millanin kirjaa ja varmaan tästä johtuen olen paljon rauhallisempi ja rennompi lenkeillä. Olin tälläinen aina jätkien kanssa lenkkeilessä, mutta varmaan jännitin sitten lenkkiä Pepin kanssa ja tästä syystä meidän lenkit oli yhtä helvettiä. Nyt kun olen sisäistänyt tämän rauhallisuuden niin lenkitkin ovat helpottaneet. Edelleen kyllä vedetään, mutta silloin käännyn kannoillani heti. Teen näitä käännöksiä mielivaltaisiin suuntiin niin monesti kuin haluan (yleensä siihen asti, että rupeevat kulkemaan hihnat löysällä) niin koiratkin rupevat kiinnittämään huomiota miun kulkemiseen eivätkä enää vedä. Nameja (raksuja) meillä menee joka lenkillä taskullinen. Kolme koiraa vetää aika paljon niitä nameja.

Varmasti Cesar Millanin koulutusmetodit jakavat mielipiteitä, mutta tässä kirjassa jota luen oli puhe liikunnasta, kurista ja hellyydestä (juuri tässä järjestyksessä)…. Tämä sai ajatukseni heräämään, että ollaanko me tarjottu Pepille liian vähän liikuntaa, liikaa kuria ja hellyyttä. Ja onko meillä ollu järjestys kuri, hellyys ja liikunta… Nyt kun saa kolme koiraa käytettyä lenkillä kerrallaan niin huomattavasti tulee pitempiä lenkkejä harrastettua koirien kanssa. Ollaan aamulenkillä saatettu käydä juoksemassa umpihangessa, käyty jäällä juoksemassa, käyty harjoittelemassa kaupan pihalla rauhoittumista, käyty tutkailemassa alikulkusiltojen alla liikenteen melua, käyty ohittamassa ostoskeskuksia (Pepin pelkäämää paikkaa) yms. Näihin kaikkiin Pepin reagoiminen on huomattavasti vähentynyt. Kiinnitän jo huomiota korvien asentoon ja innokkuuteen, kun Peppi huomaa jonkun asian. Siinä vaiheessa kun pääsen katkaisemaan sen innostuksen niin reagointia ei tapahdu tai se on vain se pieni vuf. Kovasti ollaan ihmetelty myös pulkkia, potkukelkkoja, vaunuja, hiihtäjiä, sauvakävelijöitä, mopoilijoita eivätkä nekään ole enää läheskään niin pelottavia kuin aikasemmin. JEEEE!!!

Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Tällä hetkellä ei tunnu siltä, että mentäisiin takapakkia oppimisen tiellä, mutta sekin aika voi tulla (ja tuleekin varmasti vielä), tosin en odota yhtään sitä aikaa. :-/ Nyt voin hymyssä suin olla kolmen ihq:n koiran omistaja.

Peppi on taas kotona ja yllätys yllätys kaikki onkin mennyt yllättävän hyvin tähän mennessä. Olen todella iloinen siitä. Tykkäsin todella paljon Holtti-miehestä ja siitä, että pystyin käyttämään kolme koiraa kerrallaan lenkillä. Siinä ajassa, kun Peppi oli hoidossa Kiteellä R:n luona niin kerkesin hyvin lepuuttaa hermoni. Huomas itessä kuinka paljon rennompi on, kun ei tarvii taistella koko aikaa. Kotona oli sitten rennompi, kun aikaa jäi muuhunkin kuin lenkkeilyyn ja samaten töissäkin osas olla rennosti eikä käyny hermoon niin paljoa siellä olevat ongelmat.

Voisi sanoa, että kun ei tarvinnu kahta eri lenkkiä käydä niin se ylimääräinen aika tuli vietettyä mieheni kanssa. Suhteeseen on tullut sitä läheisyyttä, mitä oli alussakin ja kun itellä on rennompi fiilis niin pystyy olemaan iloisempi eikä tarvii narista oikein mistään. Varmasti mieskin tykkäs tästä.

Peppi tuli meillä lauantaina ja oli kyllä muuttunut neiti. Oli paljon rauhallisempi sisällä ja vanhin lapsista huomas kans tämän. Sanoi nimittäin maanantaina aamulla, että Peppi on jotenkin muuttunu ja mie sanoin sen olevan paljon rauhallisempi. Sellaisen koiran mie haluisinkin, rauhallisen ja helpohkon. Olen ottanut riskin ja käyny joka lenkin nyt kolmen koiran kanssa. Ensimmäisillä lenkeillä vetäminen oli mieletöntä, mutta maltillisesti pysähtymällä aina vedettäessä tai suunnan vaihdoilla, koirat rupesivat kattelemaan minua eivätkä enää vetäneet. Pojathan tämän suunnan vaihdoin tajusivat paljon nopeammin kuin Peppi. Ei tarvinnu kuin pari kertaa vaihtaa suuntaa aina, kun rupesivat kilpailemaan kuka on eessä niin pojat jo rupesivat kulkemaan miun jäljessä.

Tätä harrastetaan edelleen joka lenkillä ja näyttää alkavan toimia. Alku lenkistä intoillaan, mutta rauhoitutaan kummasti kävelemään nätisti kuitenkin. Nameja on taskut pullollaan ja Peppi saakin aina namin, kun osaa nätisti kävellä. Ihmiset ohitellaan nami nenässä kiinni ja hienosti ne ovatkin menneet. Pari kertaa ollaan haukahdettu (paaaljon parempi kuin mitä ennen juoksuja), mutta miun kielto ja rauhallisuus ovat sitten lopettaneet tämän jo siihen yhteen. Kovasti kehun Peppiä nätisti kävelystä/ olosta, mutta sen kehumisen pitää olla hirvittävän rauhallista ettei toinen siitä vaan innostu liikaa.

Tänään Peppi lenkillä huomas koiran tien toisella puolen ja ensimmäisenä hyökkäs haukkuen niin pitkälle kuin hihna anto myöten. Miun kielto ei ja hyi sai sen lopettamaan ja sitten mentiin jo nätisti eteen päin. Harmittaa, vaan kun Pietukin siihen sitten kerkis parilla haukulla reagoimaan ja Vilikin otti sitten jo mallia. Tosin pojat menee hiljaiseksi pelkästä ei-sanasta.

Voisin sanoa, että päällimmäisenä on iso yllätys minkälainen Peppi on nyt. Nykyisin se on jo helpompi käsiteltävä ja uskookin jo jotain ulkona. Varmasti se vika on ollu tässä päässä hihnaa ja sitten en vaan ole osannut oikein Peppiä kohdella. Nyt jos en pilais tätä Pepin rauhallista oloa, vaan saisin opetettua ohitukset paremmiksi ja yksin olotkin, jos saisin onnistumaan. Pelkään vain ettei tää vuorotöiden vaihteleva aikataulu sovi Pepille.

Tänään oli sitten karkauspäivä ja naiset sai kosia miehiään…. Minäkin kysäsin, enkä saanu hamekangasta. Empä vois onnellisempi olla! <3

Oon taas löytäny tän ihanuuden leikkiä koirien kanssa sekä touhuta niiden kanssa toko-liikkeitä. Holtti ja Pietu osaavatkin kaikki liikkeet, mutta Vili vielä opettelee. Eilen isommat jätkät oli suljettu makkariin ja Vilin kanssa vietettiin kahden keskeistä aikaa harjoitellen istumista, mahaan menoa sekä sivulle tuloa. Lopuksi kaikki sai kerralla näyttää mitä osaavat, eikä etes makupaloista tullu kinaa. Oon huomannu, että Vili mallaa toisia koiria ja on näin oppinut jo asioita. Sen takia pidänkin näitä yhteisiäkin koulutustuokioita. Niissä tuokioissa on myös se etu, että jokainen oppii odottamaan omaa makupalaa eikä varastamista sallita/palkata.

Holtin ja Vilin lempilelu on ihan selvästi keltainen vinkupallo. Siitä melkein tulee kina. Tosin muutkin pallot ovat meillä niitä ihq leluja ja usein ovatkin piilossa ettei yksin ollessa tarvii riehuskella pallojen kanssa. Tänä iltana sitten makoilin sohvalla mahallani ja heittelin Vilille ja Holtille palloa. Lopulta pallo meni sohvan alle, jolloin Vilille tuli kova hätä. Kurottauduin ite ottamaan sitä palloa sohvan alta juuri samaan aikaan kuin Vili nous vauhdilla ylös ja paukatti kallonsa suoraan nenään. Olipa muuten imakka paukaus, kun silmistä valui vedetkin. Koko illan on sitten nenä ollu kipeenä ja näyttää, että ois vähän pyöreempi kuin oikeesti. Voiko nenä etes turvota? Huomennahan sen näkee onko silmät mustana vai ei….

Vili on muuten tällä viikolla kekkassu, että pääsee hyppäämään ruokapöydälle yksin ollessa. Siellä on sitten “hoivannu” miun orkideaa ja nenän jäljet ikkunassa paljasti naapurien kyttäyksen. Murrr!!! Enkä mie oikein ymmärrä mikä ihmeen into Vilillä on mutustaa tyynyjen reunat sekä nyt myös sohvan käsinojan reuna reijälle. Ärrin murrin purrin! Aina Vili on kyllä ollu kankaiden, mattojen sun muiden nuolija. Ollaan kielletty se ja annettu tilalle sellainen asia, mitä saa pureskella ja nuoleskella mielin määrin.

Näistä pienistä vioista huolimatta meidän elämä tällä hetkellä on aika rauhallista ja rentoa. Sen huomaa myös meidän parisuhteessa. Ollaan pystytty käymään myös kaksistaan koirien kanssa lenkillä. Tätä ei Pepin kanssa voi tehdä, kun ei suju lenkki oikein kaksistaankaan niin sitten isommalla porukalla neiti turhautuu vielä enemmän eikä jaksa keskittyä sitä vähääkään. Nyt yhteiset lenkit onnistuu, kun pystyy kaikkia kolmea käyttää kerralla yksinkin lenkillä. Oonkin päässy jätkien kanssa pitemmille lenkeillä niin oman jaksamisen ja ilmojen lauhtumisen jälkeen. Nyt pystyy käymään helposti 45min lenkin. Tuollaisia lenkkejä ei jaksa ihan joka päivä lähteä käymään ensin poikien kanssa ja sitten Pepin. Siksipä meillä on melkein joka päivä Pepin ollessa kotona takapihalla melkoinen ralli.

Miun pieni Vili-mies täytti jo 6kk. Ei siis enää ole pieni, vaikka joka päivä änkee syliin. Nyt ollaan opittu vinkumaan ulos selvästi, vinkumaan nälkää selvästi ja nukkumaan yöt olkkarissa ilman, että käydään useasti tarkistamassa ollaanko me makkarissa nukkumassa. Meillä syödään edelleen kolmesti päivään. Aamuisin ei tosin ruoka kovin hyvin uppoa, kuudelta saa iltaruoan ja yleensä kun tulen kotia 23jälkeen niin Vilillä (kuten miullakin) on nälkä. Eikös se oo sanonta niin koira kuin omistajansakin?!

Pitkästä aikaa tuli nähtyä Peppiä, kun käytiin rokotuksialla ja silmät peilaamassa. Silmät ovat terveet! Peppikin oli selvästi vähän rauhoittunut jo. Uus paikka kyllä jänskätti ihan sikana ja välillä pitikin haukkua niin et toiset pelkäis häntä eikä toisinpäin. Lirauttipa sitten pissitkin tutkimushuoneen lattialle…:( Lääkäriä pelkäs silloin, kun oltiin odottamassa odotushuoneessa ja juteltiin lääkärille. Tutkimushuoneessa ei etes murahdusta päästäny, vaikka on kerran murissu tuomarille.

Oli sitten yllättävän hyvä reissu, vaikka vähän itteä ainakin jänskätti. R:n kanssa juttelu laittoi taas mietinnän käyntiin päässä. Miks heillä ei tehdä tihutöitä, vaikkei saa mitään tekemistä yksin jäämisen ajaksi? Meillä ollaan kokeiltu tekemisiä ja jättämättä niitä tekemisiä. Tuhoja oli sitten tehty enemmän, kun ei annettu tekemistä. Johtuu se niin paljon Pepin asemasta laumassa, että toisella on hyvä olla? Siellä kuitenkin asustellaan kerrostalossa (ääniä enemmän kuin täällä), me taas asustellaan rivarissa eikä pahemmin naapurista ääniä kuulu. Jotain ulkoa, mutta sekin on vähäisempää kuin kerrostalossa.

Ajatuksia pyörii päässä tiuhaan, mutta niitä ei oikein osaa pukea sanoiksi…. :-/ Mieskin sanoo, että jos mie mietin jotain hankalaa niin kattelen nukkuvia koiria haikeesti ja saatpa köllötellä sohvalla Vili mahan päällä nukkuen. Joskus jouduin tekemään suuria päätöksiä Ticon ja kissojeni kohtalosta. Edelleen tunnen syyllisyyttä toisista päätöksistä, vaikka tiedän että ne oli kuitenkin oikeita. Kissani Minnin tekemät arvet (siis oikeat arvet) tulevat aina muistuttamaan minnuu Minnistä ja siitä miks päätös oli vaan tehtävä… Valokuvat seinällä tulevat aina muistuttamaan eläimistä, jotka kerran ilostuttivat päivääni. Edelleen on vaikeeta katella Ticon tai Minnin valokuvia, vaikka aikaa on kulunut yli kaks vuotta. Kuitenkin aina, kun oon haaveillu, päättäny ja ottanut eläimen, olen tehnyt itselle selväksi et siitä on pidettävä huolta eläimen koko elämän ajan. Tuntuu pettyvän itseensä, kun sitä ei voikkaan tehdä.

Suurista ajatuksista huolimatta tänään on ystävänpäivä ja olen onnellinen siinä suhteessa, että miulla on ihan mahtavia ystäviä! <3 He ovat aina vierellä, vaikkei joka päivä heitä näkiskään. Vaikeina aikoina he ovat olleet miun tuki, turva ja kuunteleva korva. Omistan huippuja ystäviä!

Meillä on ollu nyt viikon verran kolme koiraa taas kotosalla, tosin Peppi on edelleen juoksujen takia Kiteellä R:n luona hoidossa. Meille tuli sitten Pietun veli hoitoon. Poikien kanssa on vain niin leppoista tää elämä. Saa käytettyä kaikki kolme kerralla lenkillä ilman hermojensa menettämistä, kun osataan kävellä nätisti hihnassa ja ohituksetkin sujuvat. Sisälläkään ei pahemmin meidän ollessa kotona sähläillä. Mitä nyt leikkiessä saattaa lapanen lähteä vähän käsistä.

Holtti (velipoika) on meillä ollu melkeimpä yhtä innoissaa leikittäjistä, kuin pojat Holtista. Kisa on ollu kuka saa antaa ruokaa ja kuka saa seuraavaksi heittää palloa Holtille. Kovasti myös kummastellaan sitä miten Holtti tulee aamulla tuhisee nenällään suoraan omaa nenää vasten. Peppiä ikävä ei näytä pojilla olevan ja täytyy olla rehellinen ettei miullakaan hirveemmin niitä taisteluja ole ikävä. Kolmen koiran kanssa pärjää(n) kivasti, kun kaikki on tuollaisia rauhallisia ja osaavat käyttäytyä. Sit yks hulivili tai touhottaja, kun on mukana niin oma osaaminen ja pärjääminen kyllä loppuu ihan täysin.

Olenkin tässä kovasti pähkäilly, että mitä meillä on erilaista kuin R:n luona tai N:n luona. Heillä Peppi osaa olla paljon nätimmin eikä heidän tarvii puuttua Pepin intoiluun niin kuin miun ja vieraissa osataan rauhoittuakin ihan nätisti. Muutama asia on noussu esille…. Ensimmäisenä rutiinit. Meillähän on rutiineja, mutta ne ei oo joka päivä samat. Oma vuorotyöni tuo sen rutiinittomuuden. Ruoan saavat kyllä samoihin aikoihin, mutta lenkit ja yksinolot vaihtelevat niin paljon eri päivinä. Se voi olla se juttu, mikä ei ole hyväksi Pepille. Toinen asia on noi meidän koirien luonteet. Molemmat pojat ovat tuollaisia alistuvaisia ja tykkäävätkin olla tuolla lauman alimmaisina. Meillä taas Peppi on se koiralauman ylin ja muut ovat sitten alempana Pepistä. Hoitopaikoissa Peppi on aina alempana laumassa ja varmaan siellä on Pepin mielestä turvallinen paikka. Hoitopaikoissa on muita koiria, jotka sanovat hyvin nopeasti neidin käytöksestä omat mielipiteet ja se saa (miun mielestä) aikaan sen, että Peppi rauhoittuu. Meillä kumpikaan jätkistä ei ilmaise omaa mielipidettä Pepin käytöksestä ja näin Peppi voi kiihdyttää ittensä kiihdyksiin. Sitten kun mie puutun Pepin intoiluun käskyllä rauhoittua niin Pietu ja Vili tulevat sitten innoissaan miun luokse kattoo mitä mie oikein käskytän. Pietu ainakin tulee aina ihan nenän eteen heiluttaa häntäänsä niin anteeksi pyytävästi etten se mie ollu ketä tarvii komentaa.

Eihän se nyt koirallekkaan oo hyväksi, että tarvii olla koko ajan stressaantunut ja olla se lauman pomo, vaikkei sitä oikeasti oiskaan. Miun/meidän elämä helpottuis huomattavasti, jos ei tarvitsis olla aina askelta edellä Pepistä ja koko aikaa katella meneekö kohta Pepin intoilu liian kiihkeeksi vai rauhoittuuko tuosta itekseen. Lasten ollessa kylässä ainakin saa olla varuillaan ettei Peppi pura sitä innokkuuttaa näykkäilynä lapsiin. Näykkimistä mie en hyväksy en ollenkaan. Tässä saakin mietiskellä asioita ihan joka kantilta. Huomenna pääsee näkemään Peppisen pitkästä aikaa ja kuulemaan kuulumisia ihan livenä. R on ainakin ihan rakastunu tuohon neitiin ja siellä yksin olotkin sujuvat mallikkaasti. (Niin ne rutiinit vaan tekee tehtävänsä.) Minnuu vaan hirvittää Pepin tänne tulo, kun meillä ei niitä rutiinija ikinä saa sellaiseksi kuin noissa muissa paikoissa on ja että tuleeko siitä Pepille takapakkia. Jos tulee, niin kuinka paljon. Ja kun Peppi tulee takaisin niin onko ite valmis aloittamaan asiat uudelleen vai jäänkö jankkaa niitä Pepin vanhoja tapoja ja haittaan sitten neidin kehittymistä asioissa.

On ne vaan niin isoja asioita, jotka mielessä pyörivät….

Kyllämän mie näitä Pepin juoksuja jo osasin odotella, kun viimeksi ne oli kesällä. Meillä näyttää olevan siis melkein puolen vuoden välein juoksut. Peppi lähti sitten Kiteelle R:n luokse ja siellä tyttönen on näyttäny sen mitä teki täälläkin (haukkui tervehtivät ihmiset, haukkui ovikellon +vieraat), mutta siellä on menny paremmin kun oli ollu parisen tunti ihan yksin ja hiljaa. Hienoa Peppi! Siellä oleva koirakaveri Ippa ei kuulema suvaitse hötkyilemistä ja on siinä näyttäny mielipiteensäkin muutaman kerran. Meillä taas nää nössöt pojat eivät oo koskaan ärähtäneetkään Pepille, joten täällä saa hötkyillä ja kiihtyillä sen minkä kerkiää. Sitten kun mie siihen puutun niin sitten Pietu tulee kasvojen eteen heiluttaa häntään korvat luimussa, että “en mie mitään tehny, anteeksi” ja sitten Vilikin jo pomppaa uniltaan tai tulee muuten vain kattoo mitä se Pietu siihen tuli kerjää. Sitten kun sanoo, että köllölleen (käskemistä) niin muutama koira menee päät painuksissa omalle paikalleen vähäksi aikaa, kunnes mie nousen ja lähen jonnekin….

Tässäkö se on se syy miks meillä eläminen tökkii? Mie (yritän olla) oon lauman pomo ja Peppi kuitenkin on koirista se ykkönen, kun muista siihen ei oo. Eivätkä muut sitä ainakaan vielä halua. Mutta Peppi muualla on alempana laumassa (kuin se pomo) ja siellä menee sitten hyvin.

Tällä hetkellä meillä on hirvittävän rauhallista, vaikka onkin kaksi koiraa kotona. Ennen Viliä meillä ei ollu näin rauhallista kahden koiran kanssa. Silloin kun Pietu oli ainut koira niin on viimeksi ollu tälläistä elämä. Ja onhan tää ihanaa. Ei oo pahemmin stressiä, lenkit sujuu nätisti ja sisälläkin osataan olla kaksistaan. Pahemmin ei tarvii tehdä mitään hirveitä valmisteluja ennen lähtöä ja saavat olla koko asunnossa (paitsi lastenhuoneessa). Makkarin portinkin poistin ja nyt on paljon parempi.

Mielessä pyörii tällä hetkellä hirvittävä määrä asioita ja kaikki niistä liittyy Peppiin. Tällä hetkellä on kiva olla koiran omistaja, mutta melkein ahistaa jo ajatus Pepin kotiin tulosta ja paluusta(ko?) siihen tilanteeseen ettei meillä lenkit suju nätisti vaan saa koko ajan olla askeleen edellä ettei reagoida huonosti asioihin. Koirathan elävät tässä jä nyt eikä niitä kiinnosta mitä tapahtui viime viikolla tai eilen, mutta miulla ne vanhatkin asiat ovat mielessä, mikä varmaan vaikuttaa myös meidän edistymiseen.  Mietyttää, että mitä kaikkee mie oon valmis vielä kokeilemaan ja missä vaiheessa on todettava etten mie osaa enää tehdä mitään. Tällä hetkellä tuntuu etten varmaan enää paremmin osaa asioita tehdä, vaikka kuin kokeilisin jos se on miun luonteesta kiinni se kouluttaminen ja jos meillä on niin lepsut koirat, jotka eivät ole sitten miun puolella laittamassa Peppiä kuriin kanssa. Voi olla, että olen väärässäkin….

Tällä viikolla on taas saanu harjoitella kymmeneen laskemista ihan urakalta ja itsensä hillitsemistä. Pepin kanssa olla edistytty hihnassa kävelyssä vetämisongelmassa jo suht koht hyvin. Neiti tajuaa pysähdyksen syyn ja pakitteleekin yleensä heti, jotta matka jatkuisi. Mutta nyt ollaan myös sitten keksitty lisätä vinkuminen siihen pysähdykseen. Et sellasta… *pyörittelee päätään*

Ja sitten on kekkastu myös ruveta haukkuu ovikellolle ja niille harvoille vieraille, jotka meillä pistäytyy. Meillä ei kovin laaja ystävä piiri ole, mutta sitäkin tiiviimpi. Ne harvat ovat sitten niitä sydän ystäviä tai läheisiä perheenjäseniä. Ei siis ketään uutta, jota Peppi ei ois nähny tai kenenkä kanssa ei ois ollu tekemisessä. Peppi on kuitenkin nykyisin aina portin takana, kun vieras tulee niin sieltä sitten haukutaan tulijat. Vieraat eivät ole tehneet mitään Pepille, eivät puhuneet tai käyneet tervehtimässä, ehkä saattoivat katsoa Peppiin päin…. Nyt on sitten lenkillä ruvennu hyökkäämään vastaantulijoita päin haukkuen. Mikä aiheuttaa miulle vaan lisää stressiä. Tällä viikolla, kun on alkanu tuo sisällä haukkuminen ja enemmän vastaantulijoihin reagoiminen. Ennen reagoitiin vain koiralliset vastaantulijat, nykyisin kaikki. Mitähän mie oon taas tehny väärin tuon kanssa?

Tiistaina yritin Peppiä tutustuttaa entiseen työkaveriini, mutta neitiä pelotti niin paljon et haukuttiin mahallaan maassa, jalat sojottaen mikä mihinkin suuntaan, karvat koko selän matkalta pystyssä. Ei kelvannu maksamakkara, ei tehonnu kielto eikä mikään. Oli J sen verran pelottava näköjään. Ollaan kyllä useita kertoja nähty J lenkeillä ja aina melkein haukuttu hänet.

Miehen lapset tulivat keskiviikkona ja hieman jännitin, miten Peppi heidät ottaa vastaan. Mitään ongelmaa ei kuitenkaan ollu. Mutta koko ajan vahin ettei innostu liikaa ja pura sitten sitä innostuneisuutta näykkimällä. Tähän syssyyn se oli sitten helppo aloittaa ne juoksut. Ei päästy sitten toteuttaa sitä joka viikkoista koirapuistoilua. Peppihän lähti sitten hoitoon Kiteelle R:n luokse. Siellä onkin uusia kokemuksia Pepille tarjolla. Ja ihan pienen pyynnön laitoin mukaan, tee Pepistä hyvä käytöksinen ja kaupunkiin hermoiltaan sopiva koira.  Saa nähä mitä saan takas…

Pietun velihän meille tulee siks aikaa hoitoon, kun Peppi on juoksuisena hoidossa muualla. Saa nähä millaista elämä on sitten kolmen hyvätapaisen koiran kanssa. Tällä hetkellä, kun on vain kaks koiraa niin elämä tuntuu liian helpolta. Ei tarvinnu käydä kuin yks iltalenkki ja sekin meni niin loistavasti, että melkein tanssahtelin pois tullessa. Jätkät, kun ei hätkähä mitään tai ketään. Nätisti ohitukset sujuvat ja ovat aina sujuneet. Vili kipittää aina oikean jalan takana eikä siis oo mitään ongelmaa vetämisen kanssa. Nytten Vilin ongelmat takin ja haalarin kanssa kävelemisestä ovat kadonneet kanssa. Ei niihin enää reagoi mitenkään. Nyt vain ois hakusessa Vilille korkea kauluksinen talvihaalari, kun ei näytä enää tarkenevan Hurtan vettä- ja tuultapitävällä fleecehaalarilla. Oisin saanut villapaidankin valmiiksi, mutta lankojen päättely on vielä kesken.

Peppi, kun lähti niin kummasti molemmat pojat rauhoittuivat. Oli varmaan Pietulle rankkaa kulkea koko ajan Pepin perässä, kun tuoksu niin hyvälle. Mutta toisaalta ajattelen myös niin, että Peppi oli vähän sellainen sählä vielä, vaikka onkin rauhoittunut siitä mitä oli niin kuitenkin se vaikutti myös muihin koiriinkin. Nyt ovat lekotelleen omalla paikallaan sekä olkkarissa, että makkarissa. Eivätkä ole lähteneet poikienkaan perään, vaikka ovatkin käyneet juoksujalkaa keittiössä. Peppihän ois tästä innostunu ja sit ois innostuneet myös muutkin koirat. Ihana on omistaa tälläiset rennot jätkät. Vielä, kun Pepistä sais yhtä rennon niin oispa miulla ihanaa. Ja kuhan lenkeistäkin sais rentoja niin ei ois enää mitään valittamista. Mutta sittenhän elämä ois liian helppoa.